20.8.2011 / 42 195

20.8.2014 Yleinen 2 Comments
”Maratonjuoksu on saanut nimensä kreikkalaisesta Marathonin kylästä. Kreikkalaisen sanansaattajan kerrotaan juosseen v. 490 eKr. Marathonin kentältä Ateenaan kertomaan persialaisista saavutetusta voitosta. Tuo matka oli tarinan mukaan 42 195 metriä ja se on nykyisin maratonjuoksun pituus.”
Kyseinen lainaus on Mauri Kunnaksen Urheilukirjasta jonka sain lapsena kummeiltani. Muistan kuinka  ihmettelin miten joku voi juosta niin hurjan matkan. Liekö tämä vaivasi minua niin paljon kun jossakin vaiheessa siitä tuli itselleni haave. Haave jonka päätin toteuttaa jossakin vaiheessa elämää.

Lasten syntymän myötä joukkueurheilu jäi ja tilalle tuli mm. juokseminen. Juoksuharrastus vei mukanaan ja kuopuksen raskausaikana pidin kuntoa yllä juoksemalla. Jossakin vaiheessa juokseminen sai jääädä ja tilalle tuli kuntosali sekä latinobic, jota harrastin raskauden loppuun saakka. Raskauden edessä jätin juoksemisen, mutta aloin etsiä tietoa maratonille harjoittelusta kirjojen avulla. Ensimmäinen kirjani oli Matkalla Maratonille (Ari Paunonen ja Seppo Anttila). Kyseinen kirja kulki mukanai myös synnytyssairaalaan. Olin ajatellut synnytyksen olevan yhtä hitaasti kännistyvä kuin aiemmatkin. Pojalla olikin kiire jo maailmaan tullessaaan. Hyvää imetyslukemista siitä kuitenkin tuli vaikkei ne mitään rauhallisia hetkiä ollut, kun pikku tyttöset touhusi ympärillä.
Kevät kului touhuissa lasten kanssa ja mökkiä rakentaessa. Syksyllä kaipasin omaa aikaa ja rupesin käymään kaverini kanssa juoksukoulussa kerran viikossa. Tykkäsin valtavasti yhdessä treenaamisesta ja Johanna Tuomolan ohjaus oli ihailtavaa. Oman juoksu-uransa lisäksi hän jaksoi jakaa tietotaitoa myös harrastelijoille. Juoksukoulu antoi puhtia harjoitteluun, mutta pienten lasten äidin treenaaminen ei ollut helppoa. Juoksu antoi voimia arkeen, mutta itselle oli kuitenkin annettava armoa. 
Seuraavan joulun alla innostuin juoksemaan säännöllisesti ja tammikuussa 2011 tein päätökseni. Ilmoitin ystävälle että aion ruveta harjoittelemaan Helsinki city marathonille. Hän piti ajatusta kunnioitettavana ja sanoi tukevansa minua, onhan hänellä useita maratoneja takanaan. Tämä päätös kantoi pitkälle, harjoitteluinto säilyi harjoituksesta toiseen ja kovat pakkasetkaan ei haitanneet. Sain apua lastenhoitoon ja näin pääsin harjoittelemaan päivälläkin. Tein viikossa kolme juoksuharjoitusta ja yhden puolentoistatunnin lihaskuntotreenin. 
Vertasin usein harjoittelukilometrejä Matkalla maratonille- kirjan harjoitusohjelmiin ja ajattelin etten ikinä selviäisi matkasta kun kilometrini oli niin vähäisiä. Silloin en ymmärtänyt että kirjan tekijä oli tehnyt harjoitteet miehen fysiikalle. Onneksi sain ystävän tuen ja  myös neuvoja harjoitteluun. Harjoitteet tein parhaan lenkkikaverini kanssa joka oli valtavan hyvä kirittäjä vetoherjoitteissa eikä kunto loppunut 20 kilometrin lenkeillä (kaverini alla olevassa kuvassa). 

Toukokuussa pääsin testaamaan kuntoni puolimaratonilla Joensuussa. Juoksu tuntui hyvältä ja alle kahden tunnin aika antoi lisää potkua harjoitteluun. Kesä oli kuuma ja se teki haasteensa harjoitteluun. Lisäksi juoksukoulussa loukkaamani polvi alkoi kipuilemaan. Nivelrustonrepeämää yritettiin lievittää erilaisin pistoksin joista oli vaihtelevasti hyötyä. Jatkoin kuitenkin treenaamista kipua kunnioittaen.
Kolme viikkoa ennen maratonia tein pidemmän harjoitteen ja juoksin siskoni luokse jonne on 32 kilometriä matkaa. Matka tuntui hyvältä ja tämänkin jälkeen oli voittaja fiilis. Matkasta selviäminen ei lohduttanut sillä olin kuullut että maraton alkaa vasta kolmen kymmenen kilometrin jälkeen. 
Viimeiset viikot valmistuin huolellisesti ja kaksi viimeistä päivää tein hiilihydraattitankkausta. Päivä koitti ja jännitys oli suuri, onneksi sain huoltajakseni/tuekseni mieheni (lähtöviivalla oli myös keskimmäisen lapsemme kummi). Alun kaksikymmentä kilometriä oli kepeät, kuuden minuutin vauhti tuntui hyvältä. Takaraivossa kolkutti että olisi pitänyt aloittaa hitaammin, mutta into oli suuri. Kolmen kymmenen kilometrin jälkeen todistin itselleni, että maraton alkaa niillä kilometreillä. Jalat alkoi kramppaamaan ja juoksusta tuli tuskaa. Kramppien lisäksi totesin asuvalintani olevan huono, hikinen päivä teki hiertymät kainaloihin ja sisäreisiin. Suomalainen sisu ei antanut kuitenkaan periksi vaan juoksin maaliin saakka. Askel painoi valtavasti, mutta sisäinen tunne oli mahtava kun löntystin stadionille. Maaliin tullessa taisi muutama tippa tulla linssiin ja jalat valui verta hiertymien takia. Ensiavun pakkailujen ja voittajatunteen avulla sain voimia kävellä hotellille. Kävelymatkalla sain useita viestejä ja puheluja läheisiltä. Kannustusten ja onnittelujen myötä voittajaolo kasvoi ja vieläkin muistan sen tunteen. Tänä kesänä helsingin reissulla oli kiva näyttää omilla sekä sisarten lapsille stadionia ja kertoa tästä kokemuksesta. Kokemuksesta jonka muistan varmasti vielä pitkään.
Maratonin jälkeen polveeni tehtiin rustonsiirtooperaatio ja polvi on kuntoutunut hyvin. Pikku hiljaa mieleeni on hiipinyt ajatus Tukholman Maratonista, ehkä ensi keväänä tai seuraavana. Seuraavalla kertaa hyödynnän Kirsi Valannin Naisen juoksukirjaa joka on tehty naisille, meidän naisten fysiikka huomioiden.
Kuvat olen ottanut yhden lenkkireittini varrelta.