Miksi?

2.11.2014 Yleinen 2 Comments
Kysymys moneen asiaan ja joskus vastaus jää saamatta. Usein pohdin elämänkulkua ja sen tarkoitusta. Viime kesänä läheltä poistui ihmisiä turhan varhain ja kysymykset nousivat taas pintaan. Kysymykset, joihin emme saa vastauksia. Seitsemän vuotta sitten olimme saman kysymyksen kanssa kasvotusten. En voinut ymmärtää miksi, miksi isäni täytyi jättää elämä niin varhain. Paljon olisi ollut vielä nähtävää ja koettavaa yhdessä, mutta elämä päätti toisin.

Tammikuun 15. päivä saimme kuulla, että isä sairastaa syöpää. Lääkäri ei antanut toivoa ja hoidot olivat vain ajan pelaamista. Tieto musersi, emme voineet ymmärtää asiaa. Miksi meiltä halutaan viedä rakas isä, miksi läheinen perhe täytyy hajottaa. Perheen kesken käsittelimme asiaa, jolloin isämme esitti meille toiveensa. Hän halusi olla mahdollisimman pitkään kotona ja toivoi pääsevänsä vielä koskelle kalaan.
Kevät eteni, isä kävi hoidoissa, jotka alkoivat tehota. Isä sai jatkoaikaa ja hän pääsi nauttimaan keväästä. Hänen toinen toiveensa toteutui, hän pääsi kalaan. Uskonpa, että näillä reissuilla saadut kalat olivat hänen elämänsä parhaita saaliita. Vieläkin muistan sen ilmeen, joka isällä on kuvassa, missä hän roikottaa lohia molemmissa käsissä. Hänessä heräsi ilo ja halu taistella sairautta vastaan.

Vaikka oli tahtoa taistella, olivat hoidot rankkoja ja mursivat isän mieltä. Kaikille oli rankkaa nähdä miten isään sattuu.  Elämästä luopuminen teki tuskaa. Oli hirveää ajatella, että rakas isä viedään pian pois. Hän oli elämässämme, mutta emme tienneet kuinka kauan. Näiden ajatusten kanssa myös isäni joutui elämään, pitäisi pystyä nauttimaan vielä viimeisistä ajoista. Kuitenkin kaikesta luopuminen teki kipeää, luopuminen ihan kaikesta. Läheinen perhe ja kuusi ukin rakasta lastenlasta ympärillä, mutta kuinka kauan?
Hoitojaksojen ajan isä oli välillä sairaalahoidossa. Eräällä hoitojaksolla kävin hänen luonaan. Halusin kysyä erästä tärkeää kysymystä. Muistan kuinka isä nojaili ikkunalautaan ja katseli ulos kesäistä maisemaa. Oli aika esiittää kysymykseni. Kysyin voisiko hän saattaa minut alttarille elokuisissa häissämme. Isäni katse oli edelleenkin kohti maisemaa. Hiljaisella äänellä hän vastasi, että kyllä hän voi tehtävän suorittaa, mikäli kykenee. Vastaus kuulosti pelottavalta, mielessäni oli vain pyörinyt lääkärin sanat. Hän oli kertonut hoitojen purevan ja sanoi, että yleensä sairaus uusii vuoden päästä. Olin luottanut tähän, mutta isäni kommentti sai miettimään asiaa. Tunsiko isäni, että elämä alkaa olla vähissä. Olisiko hän läsnä tärkeänä päivänä. Taas kysymyksiä, joihin ei saanut vastausta, pelkkää epätietoisuutta.
Kesän mittaan vietimme aikaa yhdessä ja minä järjestelin häitämme. Valmisteluja, askartelua ja kaikkea mielekästä puhaa, hetkiä jolloin pystyi unohtamaan sairauden. Valmistelujen tohinassa suunnittelin myös oman hääpukuni, kuvat syntyivät mieheltä salassa ja kaveri toteutti suunnitelmani. Välillä pakenin touhuihini ja halusin unohtaa koko sairauden. Silloin en tainnut edes huomata, kuinka väsynyt isäni oli. En osannut enää kyseenalaistaa hänen läsnäoloaan häissäni.
Elokuun 11.päivä koitti ja kävelin kaasoni kanssa kirkon pihaan, jossa isäni oli vastassa. Halauksin isäni otti minut vastaan ja pieni morsiustyttöni ihasteli äidin mekkoa. Koitti hetki, jota olin odottanut kauan, pääsin astelemaan isäni kanssa kohti alttaria, missä tuleva mieheni odotti. Käytävän kävelyyn ei kulunut valtavaa määrää askelia, mutta jokainen askel jännitti. Isäni luovutti minut miehelleni, josta jatkoimme matkaa yhdessä aviomieheni kanssa vihkipappimme luokse. Pappimme teki vihkitoimituksestamme ikimuistoisen, joka päättyi ystävämme ”tahdon oikeesti olla sinun” -laulun sanoihin. Hääjuhlat jatkuivat aamuyöhön, nämä olivat lämminhenkiset häät, joista olin unelmoinut. Kaikki oli jotenkin niin epätodellista.
Häiden jälkeen alkoi kuitenkin arki, seuraavana tiistaina isän kivut yltyivät. Äiti vei hänet sairaalaan, missä todettiin syövän levinneen. Kuulin tiedon äidiltäni puhelimitse. Muistan vieläkin sen hetken. Olin mummoni kanssa mustaherukoita poimimmassa. Läheinen ja suuren elämänkokemuksen omaava ihminen oli tukenani. Mummoni tuki oli valtavan arvokasta ja myös hänelle isäni oli erittäin tärkeä ihminen.

Tieto sairauden leviämisestä toi myös isäni toisen toiveen mieleen. Hänhän toivoi voivansa olla kotona mahdollisimman kauan. Äitini jäi pois töistä hoitamaan isää ja halusin tarjota oman apuni. Tuolloin olin kotiäitinä kahden pienen tyttöni kanssa. Pyrimme olemaan päivät äitini apuna ja isän seurassa. Välillä olin öitäkin äidin apuna ja aamulla hain tytöt mummolaan, kun mieheni lähti töihin. Nuorempi tytöistäni oli enemmän hoidettavan osassa, mutta vanhemmpi oli apunamme. Hän hoiti rakasta ukkiaan, pikku kädet rasvasivat ukin jalkoja ja välillä hän myös syötti ukkia. Päivä päivältä isän kunto heikkeni, kun olin yön poissa aamulla huomasi jo eron voinnissa. Myös äitini voimat vähenivät.  Onneksi saimme apua läheisiltä, kotisairaanhoidolta ja palveluseteleitä, joilla sai ostettua yksityistä sairaanhoitoapua.
Syksy toi tullessaan myös nuoremman tyttäreni yksivuotissyntymäpäivät. Juhlimme niitä, mutta tunnelma oli apea ja olo väsynyt. Seuraavan viikon perjantaina kotisairaanhoitajan käynti isän luona oli pysäyttävä. Verenpaine oli laskenut ja saimme tiedon, että elettiin viimeisiä päiviä isämme kanssa. Isän kivut olivat myös pahentuneet, ei ollut enää järkevää hoitaa isää kotona. Isä siirreettin paikalliseen terveyskeskukseen. Nämä viimeiset päivät halusimme olla isämme rinnalla, aina joku meistä oli paikalla, äiti tai joku meistä sisaruksista. Välillä kävimme lepäämässä ja syömässä kotona. Kerran palatessamme isän luokse vanhempi siskoni kysyi, että pystynkö olemaan läsnä isän kuolin hetkellä. En vastannut mitään, vaikka tiesin että haluan olla läsnä. Siskoni sanoi, ettei hän pystyisi siihen itse.
Koitti kolmas yö terveyskeskuksessa. Isä ei ollut enää tajuissaan, mutta uskon että hän aisti läsnäolomme. Viimeisiä tunteja meidän perhe, äiti, isä ja kolme tytärtä olivat vielä yhdessä. Istuin isäni vuoteen reunalla häntä kädestä pitäen. Pöydällä paloi tuohus, jonka vieressä oli matkaikoni, jonka ostin pienenä Valamosta. Yö tuntui pitkältä ja juttelimme isällemme. Juttelun lisäksi lauloimme hänelle, erityisesti mieleeni jäi lastenlaulu Hyvin hiljaa. Pitkä yö kului hitaasti ja välillä torkuin, aamun valjetessa isän kivut alkoivat hellittää ja vointi näytti levolliselta. Kellon lyödessä seitsemän isän katse kääntyi kohti tuohuksen valoa ja hyvästelimme isämme viimeisen kerran. Isä pääsi tuskistaan, paikkaan, jossa hänen on hyvä olla. Äitini sanoi, että isä taisteli, että sai saatettua sinut alttarille. Sinä saatoit hänet viimeiselle matkalleen( isämme kuoli kuusi viikkoa häidemme jälkeen). Myöhemmin sain kuulla myös ystävältäni, että näin isäkin ajatteli. Isä oli odottanut minua kirkkoon ja tokaissut ystävälleni, että nyt olisi viimeinen tehtävä suoritettavana.
Halusimme olla aamupäivän neljästään äiti ja tyttäret. Menimme kotipihaamme yhdessä. Pihalla katsoimme pilvien raosta pilkistävää aurinkoa ja kävelimme takapihalle surulippua laittamaan. Tullessamme takapihalta aurinko oli mennyt piiloon ja taivas oli pilvinen. Oliko se meidän isän tervehdys?
Kaiken väsymyksen keskeltä mieltä ei vallannut suru, vaan avuttomuus. Avuttomuus siitä, miten kohdata lasten suru ja miten asiaa voi käsitellä heidän kanssa. Pienempi tytär ei asiaa ymmärtänyt ja vanhempi itki ukin ikävää.
Arjesta selvittiin jotenkin ja alkoi hautajaisvalmistelut. Me siskokset ja serkkumme aloimme koota tarinaa isästämme. Serkku auttoi etsimään kuvia ja tekemään niistä esityksen puheemme tueksi. Pidimme isälle isot hautajaiset ja kutsuvieraissa oli sukulaisia sekä ystäviä. Toisen siskoni kanssa esitimme puheemme isästä. Selvisimme ilman itkua, olimmehan ylpeitä isästämme ja halusimme esittää isämme tarinan ylpeänä hautajaisvieraille.

Näiden seitsemän vuoden aikana olen huomannut, kuinka paljon hän meille antoi. Kuinka paljon hän jätti hyvää jälkeensä. Isämme elää meissä, lasteni kasvatuksessa ja erityisesti pojassani, jossa näen paljon isääni. Poikani ei tavannut koskaan ukkiaan, mutta silti hänessä on paljon samaa kuin isässäni. Ikävä valtaa välillä vieläkin silmäkulmat, mutta hyvät muistot tuovat usein hymyn huulille.
Isälleni, Marja